lauantai, 7. huhtikuu 2018

Melkein vuosi!

Ihan vaan melkein vuosi meni siinä, että en mitään tänne kirjaillut. Monesti oli mielessä, että pitäis vaan en jaksanut ikinä kirjautua. Nyt koin, että on pakko. Tai eihän tää kai pakkoa ole, mutta halusin kertoilla taas muulle kansalle miten menee ;)

 

Viimesimmän postauksen jälkeen on elämässä tapahtunut paljon. Pääsin kouluun jonka aloitin elokuussa. Musta tulee joskus ihan oikea eläintenhoitaja. Niinku ammatiltanikin eikä vaan niin, että teen töitä eläinten kanssa :D Koulu on ollut huippua, sieltä olen saanut muutaman kaverin, oppiminen on ihanaa ja tuntuu, että haluisin oppia ihan koko ajan enemmän ja enemmän. Tavoite olisi valmistua 2018 jouluun, mutta jos niin ei käy, niin sitten ei. Mennään sen mukaan miten jaksan ja pystyn. 

Mies on edelleen hengissä! Se ehkä tärkein asia mulle itselleni <3 Vieläkään ei ole Miehen arvot kondiksessa, mutta edistystä on myös hänen sairauksien kohdalla tapahtunut.

Rakas isäni nukkui syyskuun lopussa pois pitkällisen sairastamisen päätteeksi. Saadessani puhelin isän pois menosta itkin onnesta. Enää ei isään sattunut! 

Itselleni kuitenkin merkittävintä mitä vuoden aikana on tapahtunut on oman sairauden hoito. Suurin kannustaja on ollut yhden kasvattimme omistaja joka on itse ammatiltaan diabeteshoitaja. Purin tuntojani kamalasta pää kivusta hänelle eräänä iltana ja siitä se alkoi. Olin hieman aikaisemmin saanut vaihdettua Levemirin Lantukseen ja pistäminen oli edelleen ollut hieman sitä ja tätä. Aika äkkiä, muistaakseni noin viikossa, alkoi aamusokerit oleen reilusti alle 10 eikä pistettävää ollut kuitenkaan kuin vajaa puolet siitä mitä pistin Levemiriä! Olo alkoi olemaan "normaali" ja elämä voittamaan. Nyttemmin mittaaminen on jäänyt lähes kokonaan, koska aika hyvin oloissa tuntee sen koska mennään korkeilla lukemilla. Pitäis taas jaksa mitata, niin näkis missä mennään. Ruuan jälkeiset sokerit nousee välillä hieman korkeammille hetkellisesti, mutta ei moneksi tunniksi. Tässä on nyt vaan se ongelma, että viime vuonna hyvin alkanut itse piikittely ei ole enää ollenkaan hyvää touhua. Mä en suostu itse pistämään ollenkaan vaan se on ihan vallan Miehen touhua. Mä edelleen uskon siihen, että joskus mä vielä itse pystyn pistämään itseäni, mutta niin kauan kun se tuntuu niin kamalalta, niin sen saa tehdä joku muu. 

Nyt iltalääkkeiden ja iltapalan pariin. Aamusta taas pirteänä (?) uusiin haasteisiin. Ihanaa, että on kevät ja on luvattu hyvää keliä!

keskiviikko, 17. toukokuu 2017

"Elämä on..."

Nämä sanat on viimesen vuorokauden kaikunut mun korvissa ja näkynyt silmissä. Koko viime yön mä olen miettinyt, googlettanut, itkenyt ja pohtinut. Miten me tästä jatketaan eteenpäin? Miten mä jatkan tulevaisuudessa eteenpäin? Miksi juuri meille ja miehelle?! Eikö me olla jo osamme saatu kaikkea paskaa?!! Välillä teki mieli huutaa ja raivota, välillä teki mieli vaan olla. Oon käynyt sellaisen tunteiden vuoristoradan läpi viimesen vuorokauden aikana, että ei ikinä! Tulevaisuus pelottaa.

Mies sai eilen munuaislääkäriltä tuomion.. Dialyysi.. Munuaisten ultran ja koepalojen jälkeen näkee kuinka vakava tilanne oikeasti on. Jo pelkästään U KREA arvo kertoo paljon. Terveellä ihmisellä sen pitäisi olla luokkaa maksimissaan 100. Miehellä se on yli 5000... Osaa siitä jo tyhmempikin päätellä, että ei kauaa tarvitse odottaa, että dialyysi kutsuu. Mutta mitä sen jälkeen? Mun pitäs syksyllä viimeistään lähteä töihin tai kouluun. Kouluun pääsyn saan tietää ensi viikolla. Toivon todella, että pääsen sinne! Jos en, niin sitten syksyllä on keksittävä jotain töitä. Monet  käytännönasiat pyörii päässä. Miten selvitään mistäkin.

Huomasin äsken iltapalalla, että tän päivän kaikki lääkkeet on jäänyt ottamatta. Ei sen puoleen ole liion tulut syötyä tai juotuakaan.. Selittää osaltaan sen huonon ja vetämättömän olon mikä on koko päivän ollut. Mistään ei ole oikein jaksanut innostua. Koitin mä hieman alkaa siivoomaan pikku huonetta yläkerrassa, mutta se jäi todella kesken. Selkäkin alkoi taas kipuileen. Hyvä ystävä kävi illalla pienen hetken koiransa kanssa. Sekään ei tuntunut piristävän. Tunnustan, että en jaksanut ottaa iltalääkkeitäkään!! Miks mun pitäs, jos toinen menee niiden takia ja ilman niitä noin huonoon kuntoon, että elinaikaa ei ole jäljellä enää montaakaan vuotta?!! Miks mun pitäs täällä sit jaksaa elää??! Onko millään enää mitään merkitystä? Just nyt tuntuu, että ei ole.

Huomasin tänään muistelevani sitä meidän ensimmäistä kohtaamista Ratinan Shellillä tupakkakopissa. Mun omat ajatukset ei todellakaan ollut sillon Miehessä vaan kipeässä kädessä ja siinä, että lääkäri ei suostunut antamaan kortisonipiikkiä, vaikka käteen sattui niin paljon, että en pystynyt edes kahvikuppia (silloin vielä join kahvia) nostamaan. Muistan sen kuinka jokunen kuukausi tämän tapahtuneen jälkeen olin Joensuussa töissä ja kyytien lomassa viestittelin Miehen kanssa. Muistan senkin kuinka molemmat kysyi toisiltaan "Sanonko mä nyt sua sit niinku miehekseni/naisekseni?" Harmittaa, että sitä viestiä ei ole enää tallessa. Ei taida sitä puhelintakaan olla enää millä sen olen lähettänyt. Tuon viestin jälkeen olin kuin tulisilla hiilillä. Halusin heti lähteä takaisin Tampereelle ja päästä "oman Mieheni" viereen. Se vaan ei ollut mahdollista. Juna johon lippu oli ostettu lähti vasta seuraavana aamuna ja töitäkin oli vielä tehtävä. Ensi viikolla vietetään meidän kahdeksatta hääpäivää. Syksyllä vietetään meidän kymmenettä kihlajaispäivää. Mä en mitään muuta toivo niin paljon, kun, että mä saisin viettää vielä toisenkin kymmenen kihlajaispäivän! Kolmannen ja neljännenkin tietysti, mutta ne taitaa olla jo niin kaukaisia ajatuksia, että annetaan  niiden vielä olla.

Mä taidan nyt kuitenkin könytä takas yläkertaan ja ottaa ne lääkkeet. Jospa sen jälkeen kaappaan kasan nakkikoiria kainaloon ja halaan niitä. Nyt on vaan nautittava niistä hetkistä mitä meillä on vielä yhdessä jäljellä!

torstai, 4. toukokuu 2017

"Ystäväni" välilevy

Ah niin ihana "ystävänä" välilevy päätti taas eilen muistuttaa olemassa olostaan ihan huolella. Eilinen ja tämä päivä on mennyt lepäillessä ja oleillessa. Ei juurikaan ole päässyt nauttimaan auringonpaisteesta :(

Edellisen kirjottelun jälkeen olen käynyt verikokeissa ja lääkärillä. hbA1 arvo oli nyt lähempänä 90 kun 100 \o/ Tarkkaa arvoa en muista :D Pistäminen on alkanut sujumaan jo suhteellisen hyvin, mutta edelleen tulee päiviä, että ei pysty itse pistämään. Sokereiden mittaaminen on ollut laiskaa, mutta oma olo ja nivelet kertoo aika hyvin se ollaanko yli vai alle 10. Tänään ollaan oltu yli, koska sormiin sattuu. Toki oma osuutensa korkeudella on se, että en ole päässyt liikkumaan normaalisti.

Viikonloppuna istutan perseeni pirkkahallissa penkkiin ja kuvaan koiria. Tai ainakin lauantaina teen niin. Sunnuntaina olisi luvassa yhden koiran esittäminen ja kolmen koiran trimmaus. Olisi syytä selän olla jo paremmassa kunnossa!

Nyt vuorossa iltapala, iltalääkkeet ja nukkumaan!

tiistai, 11. huhtikuu 2017

Kevättä kohden

Eilen isällä ollessa alkoi radiossa soimaan Kaimani Kurkelan veisu. Olin ihan vallan unohtanut tämän ja nyt kun sen kuulin, niin jäi se päähän soimaan. Tässä teillekin hyvää musiikkia ;)  https://www.youtube.com/watch?v=CBmuGDMBDBo

 

Multa kysyttiin, tai oikeestaan yhteen mun postaukseen kommentoitiin, viime viikolla, että miten tähän blokiin pitäisi suhtautua. Jokainen aa suhtautua haluamallaan tavalla. Mä olen tän perustanut omien ajatusten takia. Ehkä jopa hieman siksi, että mä puhun asioista niiden "oikeilla nimillä". Mä en silottele sitä mitä mä koen ja näen tän sairauteni kanssa. Mä tuskin olen ainoa diabeetikko joka kamppailee vaikeuksien kanssa ja on välillä täysin lääkäreiden ohjeita ja neuvoja vastaan. Tai jos olen, niin uskallan sanoa, että ihmiset valehtelee paitsi itsellen, myös muille. Mä en ole seitsemään vuoteen ottanut sairauteni hoitoa tosissaan, mutta nyt joku mun päässä loksahti ja mä tajusin, että jos en tee itelleni jotain, niin mun päällä on kohta metri multaa ja kasa lautaa. Sitä en kuitenkaan halua. Tää on mulle vielä täyttä hepreaa ja uuden oppimista, mutta mä uskon, että vielä joskus mä osaan syödä sopivan määrän sellasta ruokaa mikä ei nosta mun sokereita taivaaseen. Siihen asti mä hakkaan päätäni seinään ja piikitän itseeni kamalia määriä insuliinia.

 

Ilon aihe on pistäminen!! Mä olen tähän asti pistänyt 90 % itse! Minä joka pelkään piikkejä ja se pistäminen sattuu aina. Oon myös oppinut, että jos on huono hetki eikä oma pää anna periksi pistämiselle, niin sillon taaperran miehekkeen luokse ja se sitten tuikkii aineet nahkan alle. Sokereiden mittaus on ollut oikeestaan alusta lähtien helpompaa. Jos ei sormen päästä pysty mittaamaan niin sitten otan kämmenestä. Sieltä se sattuu huomattavasti vähemmän. Tänään on ollut selkeästi taas hyvä päivä. Napostelut on jäänyt välistä ja oon ollut taas selkeästi pirteämpi. Sen tiedän, että tänään kun on tullut touhuttua paljon ja kaikenlaista, niin huomenna olen kun kuraan kuollut kuttu. En ajattele sitä, koska tänään on virtaa, niin tänään sitten touhutaan. Huomenna menen hierontaan pitkästä aikaa. Niska on niin jumissa, että mun päähän on muuttanut kokonainen kylällinen humisevaa harjua. Jospa se pikkusen helpottaisi hieronnalla :)

keskiviikko, 5. huhtikuu 2017

Uusi lelu, iloa ja surua

 17797874_1321608751239727_465750660_o.jp

Sain maanantaina diabeteshoitajalta uuden lelun! Nyt siirtyy mittaustulokset suoraan puhelimeen luutuutin kautta. Ei haittaa vaikka jäis mittausvihkonen kotio \o/ Ja loppuu tekosyyt kertoa lääkärille missä mennään ;) Tänään vasta asensin vehkeen toimintakuntoon. Aika näppärä sitten, kun sitä oppii käyttämään.

Sokerit oli aamulla taas korkealla. Jollain keinolla pitäs saada tää päivärytmi sellaseks, että kerkiäs edes sen yhden leivän syömään välillä. Eilen söin taas aamupalaksi 11 aikaan palan leipää. Seuraavan kerran lounasta joskus klo 14 ja seuraavan kerran pari leipää ja lääkkeet hieman ennen puolta yötä. Väliin toki mahtu pari suffelifasupalaa ja pikku muffinsi. Ne tosin ei auttanut yhtään noiden sokereiden kanssa. Eilinen ilta meni aika pitkälle koiran synnytyksen kanssa, mutta olishan siihen nyt voinut keksiä itelleen syöminkiä reilusti ennen. Aamun tulos oli 15,3.

Tässä vaan pohdin, että kun eilen jäi aamulla pistämättä Levemiriä ja pistin sen sit illalla, että voinkohan pistää sen uudestaan nyt aamulla.. Novo Rapidia pistän kuitenkin nyt, kun söin aamupalan (tiedän, että olis pitänyt pistää ennen aamupalaa).

 

Tästä illasta ja huomisesta päivästä tulee myös haastavia. Matkustan vähän matkan päähän ystävän luokse tänään illalla. Hänellä on suuren surun päivä huomenna, kun saateltavana on kaksi vanhus heppaa vihreille laitumille. Vanhukset saavat lähteä kylki kyljessä paikkaan missä ei ole kipuja <3 Ennen lähtöä pitää käydä kaupasta hakemassa vanhuksille herkkuja! Molemmat on ne ansainnut!

 

Nyt jos alkaisi suunnittelemaan päivän lounasta ja siivoamaan, niin kerkiäisi kaiken tekemään ennen lähtöä.