Nämä sanat on viimesen vuorokauden kaikunut mun korvissa ja näkynyt silmissä. Koko viime yön mä olen miettinyt, googlettanut, itkenyt ja pohtinut. Miten me tästä jatketaan eteenpäin? Miten mä jatkan tulevaisuudessa eteenpäin? Miksi juuri meille ja miehelle?! Eikö me olla jo osamme saatu kaikkea paskaa?!! Välillä teki mieli huutaa ja raivota, välillä teki mieli vaan olla. Oon käynyt sellaisen tunteiden vuoristoradan läpi viimesen vuorokauden aikana, että ei ikinä! Tulevaisuus pelottaa.

Mies sai eilen munuaislääkäriltä tuomion.. Dialyysi.. Munuaisten ultran ja koepalojen jälkeen näkee kuinka vakava tilanne oikeasti on. Jo pelkästään U KREA arvo kertoo paljon. Terveellä ihmisellä sen pitäisi olla luokkaa maksimissaan 100. Miehellä se on yli 5000... Osaa siitä jo tyhmempikin päätellä, että ei kauaa tarvitse odottaa, että dialyysi kutsuu. Mutta mitä sen jälkeen? Mun pitäs syksyllä viimeistään lähteä töihin tai kouluun. Kouluun pääsyn saan tietää ensi viikolla. Toivon todella, että pääsen sinne! Jos en, niin sitten syksyllä on keksittävä jotain töitä. Monet  käytännönasiat pyörii päässä. Miten selvitään mistäkin.

Huomasin äsken iltapalalla, että tän päivän kaikki lääkkeet on jäänyt ottamatta. Ei sen puoleen ole liion tulut syötyä tai juotuakaan.. Selittää osaltaan sen huonon ja vetämättömän olon mikä on koko päivän ollut. Mistään ei ole oikein jaksanut innostua. Koitin mä hieman alkaa siivoomaan pikku huonetta yläkerrassa, mutta se jäi todella kesken. Selkäkin alkoi taas kipuileen. Hyvä ystävä kävi illalla pienen hetken koiransa kanssa. Sekään ei tuntunut piristävän. Tunnustan, että en jaksanut ottaa iltalääkkeitäkään!! Miks mun pitäs, jos toinen menee niiden takia ja ilman niitä noin huonoon kuntoon, että elinaikaa ei ole jäljellä enää montaakaan vuotta?!! Miks mun pitäs täällä sit jaksaa elää??! Onko millään enää mitään merkitystä? Just nyt tuntuu, että ei ole.

Huomasin tänään muistelevani sitä meidän ensimmäistä kohtaamista Ratinan Shellillä tupakkakopissa. Mun omat ajatukset ei todellakaan ollut sillon Miehessä vaan kipeässä kädessä ja siinä, että lääkäri ei suostunut antamaan kortisonipiikkiä, vaikka käteen sattui niin paljon, että en pystynyt edes kahvikuppia (silloin vielä join kahvia) nostamaan. Muistan sen kuinka jokunen kuukausi tämän tapahtuneen jälkeen olin Joensuussa töissä ja kyytien lomassa viestittelin Miehen kanssa. Muistan senkin kuinka molemmat kysyi toisiltaan "Sanonko mä nyt sua sit niinku miehekseni/naisekseni?" Harmittaa, että sitä viestiä ei ole enää tallessa. Ei taida sitä puhelintakaan olla enää millä sen olen lähettänyt. Tuon viestin jälkeen olin kuin tulisilla hiilillä. Halusin heti lähteä takaisin Tampereelle ja päästä "oman Mieheni" viereen. Se vaan ei ollut mahdollista. Juna johon lippu oli ostettu lähti vasta seuraavana aamuna ja töitäkin oli vielä tehtävä. Ensi viikolla vietetään meidän kahdeksatta hääpäivää. Syksyllä vietetään meidän kymmenettä kihlajaispäivää. Mä en mitään muuta toivo niin paljon, kun, että mä saisin viettää vielä toisenkin kymmenen kihlajaispäivän! Kolmannen ja neljännenkin tietysti, mutta ne taitaa olla jo niin kaukaisia ajatuksia, että annetaan  niiden vielä olla.

Mä taidan nyt kuitenkin könytä takas yläkertaan ja ottaa ne lääkkeet. Jospa sen jälkeen kaappaan kasan nakkikoiria kainaloon ja halaan niitä. Nyt on vaan nautittava niistä hetkistä mitä meillä on vielä yhdessä jäljellä!